Viime päivinä olemme saaneet lukea uutisista, kuinka Suomen on vallannut melkoinen investointi- ja suoranainen datakeskusvimma. Osansa on saamassa myös Kaustisen seutu, jonne suunnitellaan datakeskuksia, energiavarastoja, biokaasulaitoksia, kaivoksia ja muita suuria investointeja. Medioissa toistuvat sanat: työpaikat, verotulot, elinvoima ja tulevaisuus.
Älkää ymmärtäkö alustustani väärin, ne ovat tärkeitä. Pieni maaseutupaikkakunta tarvitsee yrityksiä, uusia asukkaita, lapsia kouluihin ja uskoa tulevaan. Silti huomaan miettiväni toisenlaista kysymystä: mitä tapahtuu paikalle? Ei vain metsille, pelloille, vesille ja maisemalle, vaikka olen niistäkin huolissani. Vaan meille, yhteisöille ja sille kaikelle, mikä tekee Kaustisesta ja Perhonjokilaaksosta sen, mitä me olemme.
Paikka on enemmän kuin piste kartalla
Minä väitän, itse asiassa minä tiedän, että Kaustinen on erikoislaatuinen paikka. Ainoa laatuaan. Uskallan sanoa näin myös siksi, että olen asunut yli 35 vuotta muualla Suomessa ja palannut kotiseudulle takaisin. Allekirjoitan toteamuksen, että joskus täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle.
Täällä pelimannit ovat soittaneet sukupolvesta toiseen, eivät siksi, että joku olisi päättänyt rakentaa kansanmusiikkibrändin. Soittaminen vain on aina kuulunut elämään. Vuonna 2021 kaustislainen viulunsoittoperinne hyväksyttiin UNESCOn ihmiskunnan aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon. Valtava tunnustus. Ja silti minua välillä surettaa ajatus siitä, ettemme ehkä itsekään ymmärrä, kuinka ainutlaatuisen asian keskellä meillä on etuoikeus elää.
Sana aineeton on tässä tärkeä. Vanhan rakennuksen voi suojella, mutta miten suojellaan jotakin, joka elää ihmisissä? Elävää kulttuuriperintöä ei voi laittaa vitriiniin suojaan. Se elää juuri niin kauan kuin se elää osana arkea.
Kymmenen miljardin mahdollisuus ja muutos
Perhonjokilaakso-lehti uutisoi 7. lokakuuta Kaustisen seutukunnan Saa puhua -keskustelutilaisuudesta. Seutukunnan tiedossa on 33 suurhanketta. Jos kaikki toteutuisivat, investointien arvo voisi nousta jopa kymmeneen miljardiin euroon ja pysyviä työpaikkoja syntyä yli 500.
Siis kymmenen miljardia euroa. Melekonen summa, sanois tähän kaustislainen.
Onhan se valtava mahdollisuus ja samalla melkoinen muutos. Maisema, elinkeinot ja ihmisten arki muuttuvat, ja tänne tulisi uusia ihmisiä, osaamista ja ajatuksia. Se voi olla suuri rikkaus, mutta jotakin arvokasta saattaa myös kadota, ehkä ihan huomaamatta, jollemme pidä kiinni siitä, mikä on tämän seudun erityispiirre.
Kulttuurintutkimuksessa puhutaan paikkasuhteesta ja paikkaidentiteetistä. Paikka ei ole vain piste kartalla, vaan myös muistoja, kokemuksia, merkityksiä ja kohtaamisia. Mitä tapahtuu, jos fyysinen ympäristö muuttuu nopeammin kuin sen kulttuuri ehtii muutokseen mukaan?
Valitettavasti en itse päässyt keskustelutilaisuuteen, mutta lehtijutussa kulttuurisen muutoksen ennakointia ei mainittu. Kaustisen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Toni Peltoniemi nosti esiin tarpeen tarkastella hankkeita kokonaisuutena. Minusta Toni osui ihan ytimeen. On huolehdittava siitä, että teollisuus ja luonto sekä paikalliskulttuuri voivat kukoistaa rinnakkain.
Arvioimmeko taloudellisten ja ympäristöllisten yhteisvaikutusten lisäksi riittävästi myös kulttuurisia yhteisvaikutuksia?Yksittäisten hankkeiden selvitykset eivät välttämättä kerro, miten kymmenet mahdolliset investoinnit yhdessä muuttavat kokonaisen seutukunnan identiteettiä.
Myös arvot voivat muuttua
Keskusteluun on noussut myös puolustusteollisuuden alihankinnan ja uuden metalliteollisuuden kehittäminen alueelle. Kaustinen tunnetaan kansanmusiikistaan ja yhteisöllisyydestään. Millaiseksi kuva kotiseudusta muodostuu, jos se tulevaisuudessa tunnetaan myös osana kansainvälisiä puolustusteollisuuden tuotantoketjuja?
Ymmärrän turvallisuuden, huoltovarmuuden ja työpaikkojen merkityksen. En halua pohdinnoillani olla viemässä keneltäkään työtä enkä ajattele, että pelimanniperinne ja uusi teollisuus olisivat väistämättä ristiriidassa. Silti mietin, olisiko tärkeää kysyä myös asukkailta, millaisia arvoja he haluavat kotiseutunsa tulevaisuudessa edustavan.
Paikan identiteetti ei muutu vain silloin, kun maisemaan nousee uusi tehdas. Se muuttuu myös siinä, mitä pidämme tärkeänä ja millaisia tarinoita alamme kertoa itsestämme.
Milloin sitten näitä vaikutuksia pitäisi arvioida? Minusta nyt, kun suunnitelmiin voi vielä vaikuttaa.
Miksi emme rakentaisi myös kulttuurin tulevaisuutta?
Tulevaisuudentutkimuksessa erotetaan mahdolliset, todennäköiset ja toivottavat tulevaisuudet. Ennuste ei ole päätös, eikä yhden toimialan kasvuskenaario tarkoita, että juuri siitä pitäisi tulla koko seutukunnan tulevaisuuden suunta.
Meillä on peltoja, metsiä, pohjavesivaroja ja maatalouden osaamista. Entä jos seutukuntamme olisikin vuonna 2040 entistä merkittävämpi ruoantuotannon alue? Tai alue, jossa kukoistaisivat paikallinen jalostus, luovat elinkeinot, kulttuurimatkailu ja harkitusti sijoitettu uusi teollisuus?
Miksi emme tarkastelisi erilaisia tulevaisuuksia yhtä vakavasti? *Ja miksi teollisuuden kohdalla puhumme tulevaisuuden rakentamisesta, mutta kulttuurin kohdalla lähinnä sen säilyttämisestä? Eikö kulttuurillakin voisi olla tulevaisuus, jota tietoisesti rakennamme?*
Törmäsin hiljattain kirjoitukseen Åbo Akademin musiikkitieteen tulevaisuudesta. Siinä puhuttiin vuosikymmenien aikana kertyvästä tiedosta ja siitä, etteivät kaikki menetykset näy budjettitaulukoissa. Ajatus jäi vaivaamaan. Eikö juuri tästä ole kyse myös kaustislaisesta viulunsoittoperinteestä?
Investoinnin eurot ja työpaikat voidaan laskea. Mutta millä mittarilla mitataan sitä, että musiikki kuuluu edelleen tavalliseen elämään?
Kaustislaisen perinteen suurin uhka ei varmaankaan ole se, että viulunsoitto yhtäkkiä loppuisi. Hienovaraisempi muutos olisi se, että festivaalit järjestettäisiin ja pelimannit esiintyisivät, mutta perinne ei enää eläisi samalla tavalla ihmisten arjessa. Elävästä perinnöstä olisi vähitellen tullut jotakin, jota esitellään ja siitä kerrotaan tarinoita menneessä muodossa.
En väitä, että näin olisi tapahtumassa, mutta asiaa olisi tärkeää pohtia jo nyt.
Tulevaisuus rakennetaan yhdessä
Mitä jos laatisimme teollisten investointisuunnitelmien rinnalle myös *kulttuurisen jatkuvuuden tulevaisuuskuvan vuodelle 2040*? Arvioisimme suurten investointien kulttuurisia yhteisvaikutuksia ja kutsuisimme tulevaisuutta rakentamaan päättäjien ja yritysten lisäksi kylien asukkaita, nuoria, elinkeinonharjoittajia, pelimanneja ja muita kulttuuritoimijoita.
Ei niin, että ensin päätetään tulevaisuus ja sitten kysytään, hyväksyvätkö ihmiset sen. Vaan niin, että erilaisia tulevaisuuksia pohditaan yhdessä.
Maatalon tyttönä ajattelen tätä myös konkreettisesti. Metsän voi istuttaa uudelleen, vaikka vanhaa metsää ei nopeasti takaisin saakaan. Pellon voi palauttaa viljelyyn ja rakennuksia rakentaa uudelleen. Mutta sukupolvien aikana hitaasti muovautunutta paikallisidentiteettiä ja katkennutta kulttuurista jatkumoa ei palauteta yhdellä päätöksellä tai hankerahoituksella.
En halua jakaa keskustelua kehityksen kannattajiin ja vastustajiin. Se olisi aivan liian helppoa. Minäkin haluan elinvoimaisen seutukunnan, jossa on työtä, ihmisiä ja tulevaisuutta. Mutta toivon myös, että pysähtyisimme yhdessä miettimään, mitä tarkoitamme elinvoimalla ja ketkä kaikki saavat olla mukana rakentamassa alueemme tulevaisuutta.
Kaikki arvokas ei näy budjettitaulukoissa
Elinvoima ei ole vain sitä, että paikkakunnalla on työtä. Elinvoimaa on myös se, että paikalla on muisti ja oma ääni, kuten Kaustisella on. On tärkeää pitää huolta siitä, että kaiken uuden keskelläkin se kuuluu yhtä kirkkaana, selkeänä ja voimakkaana kuin tähänkin saakka.